En yleensä ole kovin kova kehuskelemaan omilla saavutuksillani, mutta leipominen on sellainen asia, jossa onnistun yleensä aina. Ja olen siitä huumorimielellä muille kuittaillutkin. Ruoanlaitossa sitten asiat ovat hyvinkin toisin, kerran tein mm. sellaista kalakeittoa, jota ei edes – muuten kaikkiruokainen – koirakaan suostunut syömään. En siis ihmettele myöskään, kun hoito- ja eskaritätit aina kehuskelevat, kuinka hyviä meidän lapset ovat syömään! No ehkä siksi, koska äitin tekemä ruoka ei aina ole niin hyvää, että sitä kannattaisi kovin paljoa ruveta santsaamaan 😁
No mutta viikonloppuna oli tähdet jossain väärissä asennoissa, kun aloin leipomaan. Hirmuinen makeanhimo on vallinnut taloudessamme jo useamman viikon ja tällä kertaa hyvän kuuloinen leipomus-ohje löytyi Annin uunissa -blogista. Eli taitaa olla suurinpiirtein normaali pullataikina, tosin puolikkaana mitä yleensä teen. Täytteeseen pyydettiin laittamaan muscovado-sokeria, mitä minulla ei ollut niin laitoin vähän fariinisokeria ja tavallista tilalle. Ohjeessa uhkailtiin, että täyte on löysää, joten kärsivällisyyttä sen kanssa. Ensin ajattelin, että no eihän tämä nyt niin löysää ole, mutta kun aloin käärimään taikinaa rullalle ja leikkaamaan siitä paloja niin tulos oli tämä:
Noo ei siinä mitään. Rengasvuoka odotteli valmiina ja olin oikein metrinmitalla taas kerran mitannut, että se on sen noin 24 cm halkaisijaltaan, joten juuri oikein kokoinen ohjeen mukaan. Ei muuta kuin pullasiivuja vuokaan latomaan. Huomasin jo alkumetreillä, että eihän nämä siivut mitenkään voi täyttää tätä vuokaa
Ohjeen mukaan paloja leikataan 7-10, minulla taisi olla 10, mutta en tiedä missä vika. Onneksi omistan myös pienemmän rengasvuoan ja leivinpaperin avulla palat oli helppo ja näppärä vain liu´uttaa toiselle vuoalle, joka sopi näille pullanpaloille täydellisesti. Joten loppu hyvin kaikki hyvin.
Samalla kun pullat kohosivat tein marenkeja. Kaksi munaa hajosi niin, että keltuaista meni valkuaisen joukkoon mikä on kaiketi hyvin huono juttu marenkien teossa. Toisella kertaa kaavin vain keltuaisen pois niin hyvin kuin sain ja kyllähän valkuais-sokerivaahdosta tulikin ihan jämäkkää ja laitoin jopa kupin pääni päälle väärinpäin testaten näin, että vaahto on todellakin tarpeeksi jämäkkää. Lisäsin lopun sokerin – vaahto lässähti, lisäsin vähän pastaväriä – vaahto pysyi lässähtäneenä. Paistoin marenkeja uunissa ja niistä tuli sellaisia osittain leivinpaperiin kiinni jääneitä kiekkoja joista en ottanut edes kuvaa vaan nakkasin suoraan roskiin.
Bostonkakku alkoi olla tässä vaiheessa valmis otettavaksi uunista ja onhan se todella hirveä kaunis!
Lopputuloksesta tulee ehkä enemmänkin mieleen joku Halloweenin aivo-kakku, mutta ai että olipas se hyvää! Kiitoksia siis Annille ohjeesta, joka maistui mainiolle 🙂 Joskus vain sattuu tosiaan näitä päiviä, kun mikään ei vain jostain syystä onnistu. Ehkä ilmankosteus oli väärä ja tosiaan ne tähdet jotenkin väärissä asennoissa.
Ensi kerralla taas parempi onni. Ja leipomiskerta oli senkin ansiosta oikein onnistunut, että ensimmäistä kertaa huomasin tyttäreni (4v) nauttivan tosissaan taikinan vaivaamisesta. Hän pyörittelin ja venytteli ja paineli taikinaa onnesta hehkuen. Heilutteli sormiaan jauhopussissa ja haaveili, kuinka laittaisi sänkynsä täyteen jauhoja, jotta voisi nukkua niissä. Kun taikina oli kohonnut jatkoi taikinan tunnustelemista ja painelua antaumuksella. Tiedättehän kun se voi joskus olla niin ihanan pehmeää, että voisi vain vaivata loppuillan 🙂
On muuten tasan kuukausi jouluaattoon!
Oletko sinä jo leiponut jouluisia leipomuksia ja onko sinulle sattunut joskus huono päivä niiden suhteen? 🙂
t. Tiina